Kalat voivat osoittaa liikuttavaa luottamusta ja uteliaisuutta

Tekstin on kirjoittanut Jonna Saari. Lisää hänen kalakohtaamisistaan voit lukea Saari avaruudessa -blogista. Löydät Jonnan myös Instagramista, @jonna_saari. 

Pudottaudun metsän laidalta kristallinkirkkaaseen veteen. Keskikesän aurinko kirjoo kainuulaisen järven hiekkapohjan kultaiseen kudelmaansa. Pian huomaan jotakin, joka saa sydämeni aina jättämään lyönnin välistä – hauki on kääntynyt katsomaan minua pienen matkan päässä kaislikon reunalla. Pysähdyn, jotta saamme molemmat hetken orientoitua. Sitten, lähes aloillani, liu’un lähemmäs. Sama aurinko, joka saa oman ihoni hohtamaan valkoisena, kultaa hänen suomunsa kellanvihreään loistoon. Voin erottaa hänen silmiensä liikkeet ja tuntea arvioivan katseensa. Liikutun huomatessani, kuinka minuun luotetaan, sillä olemme enää metrin päässä toisistamme. Lopulta hauki liikauttaa pyrstöään lempeän hienovaraisesti ja ohittaa minut kosketusetäisyydeltä. Täysin rauhallisesti hän ui liki kainaloni alta jatkamaan päiväänsä. Hetki on epätodellinen.

Luottavainen hauki, Hossan kansallispuisto
 

Valokuvaan Suomessa veden alla, ja sen myötä olen saanut kunnian kohdata monia kaloja silmätysten. Alkuun mukana oli hieman epämukavaakin jännitystä, sillä olo on varsin haavoittuva, kun kohtaa joskus suurenkin eläimen veden alla. Olen kuitenkin saanut huomata, että kalojen suhtautuminen minuun on usein uteliasta, toisinaan ehkä hieman epäilevää, mutta ei koskaan uhkaavaa. 

Kittilässä hauki ilmestyi kuin tyhjästä pääni viereen. Sydän pomppasi säikähdyksestä kurkkuun, sillä tunnelma kyseisessä erämaajärvessä oli jo muutenkin ollut astetta kuumottavampi. Katselimme toisiamme, ja ymmärsin hänen vain ihmettelevän minua – siellä varmasti harvemmin polski kaltaisiani otuksia. Hän oli ensimmäinen hauki, jonka olen saanut kunnian tavata. Rakastuin siihen tunteeseen, millaista on kohdata kala silmästä silmään, läheltä, täydellisessä rauhassa.

Hossan ahvenparvi ja jättiläisahven
 

Hossan kansallispuistossa ympärilleni kokoontui valtava aikuisten ahventen parvi. He nyppivät lempeästi ihoani ja tarkkailivat, nostattaisivatko hohtavanvalkoisen ihmisapinan liikkeet kenties apetta esiin järvenpohjan tomusta. Pian kalat jo luottavaisina jatkoivat arkipuuhiaan silmieni edessä. Tarkkailin yksilöiden touhuja, liikkeitä ja eleitä täysin vailla ajantajua. Kalat olivat aivan iholla, tulivat jopa ihmettelemään kameraani ja linssistä heijastuvia peilikuvia. Muutoinkin melko kookkaiden ahventen parvesta erottui oikea jättiläinen, jonka hieman kuluneet evät kertoivat sillä kai jo olleen ikää. Se oli upeassa kunnossa, uskomattoman komea kala, jonka vaikuttavaa olemusta muistelen usein.

Luottavaiset ahvenet Hossassa
 

Snorklatessa kalojen kohtaaminen on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Joskus kohdalle osuu yksittäinen hauki tai ahven, jolloin kohtaaminen on kahdenkeskinen ja paljon intiimimpi ja rauhaisampi kuin kalaparvessa. Kalan eleet ovat selkeitä tulkittavia, ja sen aivojen raksutuksen voi melkein kuulla, kun se ihmettelee, punnitsee ja pohtii tilannetta. Yksilöstä riippuen kala saattaa pysyä aloillaan (usein etenkin vanhemmat hauet) tai tulla lähemmäs (varsinkin ahvenet). Kerran sain suoraan yläpuolelta seurailla siikaakin, joka vaelteli minusta välittämättä vedenalaisen kasvimaton yllä Enontekiöllä.

Uteliasta ahvennuorisoa Somerolla
 

Tyynellä ilmalla pienikin ihmiskäden liike riittää hitaaseen vedessä etenemiseen – sellaiseen, joka ei pelota kaloja ja joka antaa heille mahdollisuuden siirtyä kiireettä kauemmas, jos huomio ei tunnu heistä hyvältä. Kaloilta saatu luottamus voi kasvaa myös astetta vahvemmaksi. Nuoret ahvenet hakeutuvat toisinaan lähes kylkeeni kiinni, kuin etsien suojaa olemuksestani. Kurkatessani kainalon alta taakse, saatan huomata ahventen seuraavan minua aivan liki, aivan kuten pienemmät kalat seuraavat valashaita. Se luo epätodellisen hienon olon. Olen olento yhdessä muiden kanssa osana rauhaisaa yhteiseloa luonnossa.

Vedenalaista tunnelmaa
 

Jo lapsena harrastin mato-ongintaa. Osa kaloista päätyi ruuaksi, osan laskin takaisin veteen. Aloitettuani snorklauksen aikuisena, saatoin aluksi edelleen satunnaisesti onkia. Vaikka nyt en enää vahingoittanut kaloja huvikseni, vaan söin kaiken mitä nostin ylös, sydäntä alkoi kuristaa kerta kerralta enemmän. Aivan erityisen väärältä tuntui, kun kerran aloin onkia heti snorklausretken jälkeen, tappaakseni kaloja, joiden kanssa olin uinut hetkeä aiemmin. Miten saatoin vahingoittaa eläimiä, jotka olivat juuri luottaneet minuun? Myös muiden ihmisten kalastuskuvissa aloin nähdä enemmän surua ja iäksi menetettyjä elämiä kuin iloa hienosta saaliista. 

Ahven omissa puuhissaan lopella
 

Lopulta koitti se hetki, kun katiskassa oli eräänä kesäiltana kaksi ahventa. Vapautin heidät jatkamaan elämäänsä. Olisin voinut syödä heidät iltapalaksi, mutta huomasin tajuavani, että voisin myös valita toisin.

Olin niihin aikoihin alkanut voimakkaasti sisäistää sitä, miten uskomaton tuuri on ylipäänsä syntyä eloon ja että kaikilla meillä elollisilla, myös minulla ja kaloilla, on yhteinen esi-isä. Ja aivan kuten minulla, myös heillä jokaisella on vain yksi ainoa elämä. Katiskan kalojen kanssa tajusin – onneksi ajoissa – että minulle kyse olisi ollut ylimääräisestä iltapalasta, mutta heille koko ainoan, ainutkertaisen elämänsä menettämisestä ikiajoiksi. 

Näiden ajatusten ja kohtaamisien myötä kalat alkoivat tuntua läheisiltä, kuin siskoilta ja veljiltä. Vaikka heillä onkin evät ja minulla raajat, heillä suomut ja minulla iho, meitä yhdistävät luottamus ja rauha, kaukainen esi-isä ja elossa olemisen harvinaisuus ja arvo. Aloin samalla nähdä uusin silmin monet muutkin elolliset, kuten mustekalat, ravut ja käärmeet. En koskaan ollut pelännyt heitä, mutta kalojen seurassa auennut ymmärrys sai minut tuntemaan suurenmoista yhteyttä, sukulaisuutta, heidänkin kanssaan. Olemme kaikki ainutlaatuisia yksilöitä, harvinaisia, ohikiitävän ajan elollisia olentoja avaruuden planeetalla nimeltä Maa.

Rapu Bengtskärillä
 

Lopulta tunnustin itselleni, että toislajisten syöminen on valinta, ei pakko. Ymmärsin myös, että jos en halua syödä villinä kasvanutta kalaa, en halua syödä enää tehotuotettuja eläimiäkään. Muutos oli lopulta yllättävän nopea – vielä saman kesän alussa olin ajatellut, ettei minusta voisi koskaan tulla kasvissyöjää, saati vegaania.

Snorklaan Suomessa jokaisena aurinkoisena kesäviikonloppuna. Nyt kaloja kohdatessani mieleni on aiempaa iloisempi ja puhdas, oloni vapaampi ja harmonisempi. Edelleen he osoittavat minulle luottamusta, tarkkailevat ja tulevat luokseni uteliaina tai ainakin antavat minun lipua lähelle heidän kauneuttaan ihailemaan kuten ennenkin, ja saan siitä suunnatonta iloa. Nykyään myös sydämessäni koen, että olen heidän luottamuksensa arvoinen.

Hauki kotonaan Hossassa
 

Kaikki kuvat: Jonna Saari